Kiven pudotus

Nyt meni sipulin varret

Eilen vietettiin vartin aitatalkoita. Pakon edessä on suojeltava loppuja vihanneksia ja muita herkkuja. Mitä herkkuja, kun herneetkin on mennyt pupujen poskeen. Lisäksi ruokavalio on täydentynyt mm. sipuleilla. Oma logiikka ei pysy kärryillä, kun mietin miksei vieressä ollut salaatti ole kelvannut, mutta sipulinvarret on rouskutettu liki maanmyötäisesti!? Outoja otuksia. No, jokatapauksessa laitoimme hennon aitauksen; tolpan, naruviritys ja "takuuvarmat" folioräipäleet. Mikäli tuhot jatkuvat, olemme pakotettuja jatkamaan aitaamista tiiviimillä materiaaleilla. Toisaalta symmetrinen aitaus ei loppujen lopuksi ollut hassumpi.

Toisenlaista aitausta aloittelin tervaamalla tolpan jalan, joka on lähtölaukaus pienelle risuaidalle, jota alan kohta pakertamaan. Aidasta olisi tarkoitus tulla sellainen jossa on tyhjää keskellä ja jonka voi täyttää risuilla ja haravointijätteellä. Taas niitä pieniä projekteja, jotka myöhäistävät unensaantia kun on asian kanssa niin tohkeissaan, että siltä istumalta pitäisi päästä laittamaan.

Hetki sitten kuulin kuinka sukulaisvieraat olivat, no jos eivät ihan tykästyneet, niin ainakin hyväksyneet puutarhan ulkonäön. "On teillä paljon kukkia". Itse näkee asian toisin. Toisaalta kuitenkin kun tarkemmin ajattelee, niin nyt on otettu käyttöön "ei niinkään kukkapenkkimäiset" istutuspaikat. Savolaissukulaiselta mielenkiintoinen huomio, sillä siihen kannattaa suhtautua vakavasti. Tarkoitus ei ole tunkea tonttia täyteen jos jonkinnäköistä kukkaa, vaan pitää tontti hillittynä, jossa aurinko kylpee vaivatta ja happi kulkee. Tarkoitus ei ole keräillä kukkia. Puutarhurointi menee helposti psykoottiseksi ja siihen tulee kasvatuskierre joka on vaikea saada loppumaan. Aivan kuten hamstraaminen, peliriippuvuus, Muumi mukien keräily jne... Onko menty jo rajan ylitse vai oliko se kaupungissa asuvan liian hätäinen huomio? Sitä voi pohtia, kun samalla istahtaa viimevuotisista marjoista tehdyllä torttukahvilla. 

Väriloistoa

Olo on hyvä ja paremmaksi se tuli tänään päivällä kun katselin TV 1:n puolelta Puutarhaunelmia tv-sarjaa, jossa haastateltiin Vihtiläistä keramiikkataitelijaa Liisa Neuvoa. Siinä hän summasi omia kokemuksia puutarhanhoidosta, jotka olivat hyvin pitkälti saman tyylisiä kuin oma pari vuotinen viherpeukalo-ura. Loppuun hän tiivisti, kuinka kaikki on ollut täynnä kärsimystä, tragediaa ja menetyksiä. Tuolla unohtumattomalla lausahduksella hän pudotti suuren kiven harteilta! Onko muillakin ollut juuri näin!? Takaisku toisensa jälkeen ruohonjuuresta nousee vihreä nokka ja ottaa askeleen jälleen eteenpäin. Ehkä jonain päivänä vielä tuokin kukka kukkii...Usko ei horju. Palkintona siitä, Liisa Neuvo on saanut mieleisensä pihan, joka hänen sanojensa mukaan kiiltokuvamainen. Se on kauniisti havaittu. Pihaan on vaikea saada juuri tuollaista haurautta, joka samalla on kaunis ja nostalginen. 

Kruunun lailla keltasauramo välkehtii auringossa

Näihin liki liikuttuneisiin loppukaneetteihin on hyvä laittaa tämän kertainen työkalupakki kiinni. Muistetaan pitää myös työkavereista huolta eli työkaluista - ei hukata niitä, ei jätetä yksin, muistetaan pestä välillä ja käyttää niitä. Pitkää ikää talikolle ja muille vitkuttimille!